Viimeinen ajatus

Vuodet näkyvät juovina hänen edelleen terävissä, mutta oudolla tavalla lapsellisissa kasvoissaan. Silmänsä ovat jäänsiniset ja hiukset harmahtuneet ja harvenneet lähes olemattomiksi vuosien aikana. Mies on hieman yli 89-vuotias, hyvin hauraassa kunnossa. Luiseva keho on heikko ja liikkuminen hidasta, mutta järki ja ajatus juoksee kuin nuorena. Toki ajan tuoma viisaus on rauhoittanut mielen niin kuin kuuluu. Mutta tuon kaiken takana asuu edelleen se utelias pieni poika, joka aistit herkällä imee ympäristöstään jatkuvasti lisää itseensä.

On elokuun viimeinen viikonloppu. Mies istuu yksin mättäällä. Hän on päässyt vielä kerran lapsiensa ja lastenlastensa mukaan vaellukselle. Toki ymmärrämme, että tässä kohtaa ei voida enää vaeltamisesta puhua, mutta hän on metsässä ja he ovat viime yön teltassa nukkuneet. Toiset nukkuivat, mies ei. Mätäs sijaitsee loivan mutta korkean vaaran laella. Kaunis mäntykangas ympäröi haaveilijaa ja korpituuli puhaltaa vanhojen mäntyjen latvustoon. Se on jylhä ääni, jossa piilee monituhatvuotista viisautta. Vaaran päältä mies näkee hiljalleen laskevan auringon. Elokuun auringonlaskut ovat kauneimpia, ne ovat lähimpänä Välimeren auringonlaskua, kun aurinko aidosti laskee ja pimeys saa tulla.

Korven huminaa kuunnellessa ja laskevaa aurinkoa ihaillessaan hän haistaa puolen kilometrin päässä sijaitsevalta leiripaikalta tulevan savun hajun. Nuotio on sytytetty ja tasainen puheensorina kaikuu hiljaisena kuminana vanhoihin, paljon kuulleisiin korviin. Mies katsahtaa taivaalle, hymyillen lempeästi sanoo: ”Olemme pian yhdessä, ja saamme olla huoleti, sillä kuuntele, he kyllä pitävät huolen toisistaan. Kyllähän sinä sen tiedät, kun olet jo hetken ehtinyt sieltä kauempaa tarkkailemaan. Kauempaa näkee aina paremmin ja olet aina ollut näissä asioissa muutenkin minua viisaampi. No nyt minun on hyvä tässä.”

Lapsenlapset ovat asetelleet isoisänsä mukavasti mättäälle vanhan männyn juureen. Mänty on nopealla silmäyksellä varmasti vähintään kaksi kertaa miehen ikäinen. Runko on lähes tasapaksu latvaan asti ja kilpikaarna peittää rungosta kaksi kolmasosaa. Oksiakaan on enää latvustossa. Huopaviltti on kääritty jalkojen ympärille ja villapaita lämmittää mukavasti. Hyttyset ovat enää lähinnä ystäviä, joita vanha korva ei enää kuule. Välillä jossain niskassa pieni pistos tuntuu ja käsi nousee hitaasti raapimaan.

Siinä niskaa raapiessaan ja horisonttiin tuijottaessaan mies lausuu vanhalle männylle kuin ystävälleen: ”Olen rikkain kaikista. Mittani on täytetty. Sain elämältä kaiken, niin paljon, että runsaus on valunut jälkipolville asti. Vanhana ja viisaana jo tiedät, etten puhu materialistisesta hyvästä vaan jostain paljon tärkeämmästä. Olen saanut elää elämäni katkeroitumatta. Monta kertaa se koitti vietellä ja välillä miltei onnistuikin. Niin imelä ja kaunis on sen hiljaa tappava polte, kun sitä maistaa saa, mutta kaikin keinoin on ihmisen sitä maallisella matkallaan vältettävä. Sillä lopulta se salakavalasti mädättää sielun kuin sokeri hampaat.

Olen saanut vanheta arvokkaasti, säilyttää lapsellisen uteliaisuuteni ja mikä tärkeintä, sain viettää nämä vuosikymmenet jakaen ne puolisoni kanssa. Saimme nähdä lapsiemme vanhenevan ja rakentavan omat elämänsä sekä lapsenlapsiemme kasvavan ja saavuttavansa aikuisuuden portit ja aloittavan oman elämän rakennuksen. Kaiken tämän lisäksi sain rakentaa elämässäni jotain itselleni merkityksellistä, joka vaikuttaa tänä päivänä monien ihmisten elämään. Olen saanut välttyä tuolta sairauksista pahimmalta, vaikka kehoani on jo tähän ikään mennessä moni pitkäaikainen sairaus hiljakseen murentanut. Sieluni on viimeiseen asti saanut pysyä terveenä ja saa nyt lopultakin ansaitsemansa rauhan.”

Hetken tuota spontaania lyhyttä puhettaan, hieman huvittuneena pohdittuaan, mies näkee korkealla taivaalla lentokoneen ja mieli vaihtuu saman tien rakentamaan tarinaa: ”Siellä on yksi perhe menossa elämänsä ensimmäiselle lomamatkalleen, kenties Espanjaan tai Kreikan saaristoon. Yksi on matkalla kenties vaihto-opiskelemaan ja kolmas työreissullaan. Kaikki ovat kuitenkin matkalla jonnekin, omat tarinat mukanaan. Siinä on jotain hyvin arkisen kaunista. He ovat tuossa samassa ajanhetkessä kukin tarkastelemassa maailmaa omasta perspektiivistään. Samaan aikaan tuo on lentäjälle täysin arkinen rutiinisuoritus, mutta lentokoneeseen ensimmäistä kertaa nousseelle kuusivuotiaalle ehkä elämänsä mullistavan seikkailun aloitus.” Tätä kaikkea ja sen kauneutta pohtiessaan mies sulkee silmänsä hymyillen edelleen lempeästi omaa hupsuuttaan ja sitä, kuinka paljon vielä vuosikymmenienkin jälkeen tuollainen tarinallinen ajatus synnyttää hänessä lapsenomaista iloa. Siinä hetken vielä hymyillen hän havahtuu korpin korahdukseen ja samassa hetkessä, maailman rikkaimpana, hän nukkuu pois.